On nämä ensimmäiset viikot yhtä surua, murhetta, huolta, iloa, onnea, epävarmuutta...tunteiden vuoristorataa BIG TIME. Siinä missä olen ollut lähiaikoina varma, että kohdussani kasvaa ja kehittyy normaali alkio, olen nyt tänään niin epävarma asiasta ettei mitään rajaa.

 

Eiliset hCG tulokset eivät olleet vielä valmiit, neuvola Th käski soittaa huomenna uudelleen. En mä jaksa, pysty odottamaan viel 23 tuntia. Tulen sekopääksi. Yritän saada ne tietooni terveysaseman terkkarilta: vaikka uhkailen ja kiristän, jollei ne muuten kerro - mikäli siis näkevät ne tulokset. Hb oli noussut 110.. Rautavarastot taas olivat jo ylitäydet - siitäkin tulee lääkärin kontrolli. Minulla siis pitkäaikainen anemia, jossa myös kaikki rautavarastot olivat kulutettu loppuun. Elimistöni on kummallinen väline, kertakaikkiaan...

Ja sitten: vaikka ne hCG arvot tänään saisinkin - ja ne olisivat siellä 14000-18000 paikkeilla, niin mitäpä se kertoo loppujen lopuksi... Tuulimunassa, jota pelkään ylikaiken nyt, ne hormonilevelit nousevat samankaltaisesti.. ja oireita on yhtälailla. Pitääkö tässä siis vaivuttaa itsensä koomaan jotta jaksaa odottaa vielä ensi viikolle, torstaille saakka, että pääsee ultran kautta sinne kohtuun kurkkaamaan, että onko siellä ja mitä on, jos on. Tuntuu kamalalle. Kamalan pitkälle. Ja sitten, jos siellä onkin... niin pysyykö se matkassa, kauanko pysyy...? Ei kai saisi sanoa näin, mutta jos tämä ei ole oikea raskaus ja jos se on mennäkseen kesken, niin tässä tapauksessa toivoisin, että ennemmin kuin myöhemmin... Sanoin avokille, etten enää koskaan halua olla raskaana: tämä on liian ahdistavaa aikaa. Surullista. Pitäisi kai olla elämän onnellisinta aikaa... KAUKANA SIITÄ!!!

 

Ja jos tässä ollaan raskaana vitaalin alkion kanssa, niin olemme jo nyt riskiraskaus ryhmässä: Kättäri vaihtui lennossa Naikkariin.. Mm. siksi, että minulla on aliravitsemus, anemia, eräs iso leikkaus takana, kesäisten vahvojen lääkitysten takia... ja minun tuurillani myös saan raskausdenaikaisen diabeteksen, koska suvussani, lähi sellaisessa, on sekä ykköstä, että kakkosta.. Ja myös raskaushepatoosiin on kohonnut riski. Neuvolatäti lohdutti: olet hyvässä hoidossa siellä ja koska Naistenklinikkaa remontoidaan tällähetkellä olen ikäänkuin voittanut lotossa, koska lääkärit ovat katsoneet historiani perusteella, että se on minulle paras paikka ja siellä saan parasta seurantaa. Olen omalla tavallani onnellinen siitä ja samalla surettaa: tuntuu, että olen jotenkin epäonnistunut... Typerää. Hormonit heittelee kai...?

 

Tunnin sisään soitan terkkariin.. toivon, toivon niin, että saan lukemat ja että ne ovat hyviä. Saan siitä jotenkin kuitenkin voimaa siihen, että jaksan odottaa paremmin ensi torstaille.. tai sitten menen tässä välissä vielä mittauttamaan ne kerran.. 

 

PS: tuhrua oli eilen taas enemmän, tänään vähemmän....ota siitäkin nyt sitten selvää.

 

PPS: Eipä ne helvetin hCG arvot tulleet tänään... ja samalla mietin, että sama se... oli ne mitä vaan, se voi merkitä mitä vaan.. Mieliala on täysin maassa ja vihaan suunnilleen koko maailmaa. Inhoan odottamista ja vihaan tätä olotilaa ja epävarmuutta.