En osaa edes itkeä kunnolla. Musta tuntuu vain sille, että olen tyhjyyttä täynnä. Mä en tiedä, varmaksi, oletko pikkuinen mennyt... oliko sinua edes koskaan, tai oli, mutta kuinka pienen hetken... ? Nyt vain tunnen sen, ettei sinua ole enää. Ja tunne on ainoa, mihin voin luottaa. 

 

Raskaana oleva nainen ei halua nähdä verta. 

 

Se vain voimistuu, katosi välillä, nyt .. se ei ole enää vain pientä, silloin tällöin vaan joka vessakäynnin yhteydessä sitä samaa, punaisempaa ja punaisempaa.. runsaampaa. Kipuja ei ole, kuin sellainen olo, että on menkat.  "Normaalia" ne sanoo Kättärin päivystyksestä, kun soitan ja kysyn, saanko tulla tutkituttaaan tilanteen. 

Tämä ei ole normaalia. Ei minulle. Mä tunnen, miten tässä ei mikään ole enää hyvin. Se olo vain voimistuu. Jo niiden testien vahvistumattomuus. Se Jokin.. olo. 

 

Mua palelee. Mussa on niin tyhjä olo sisällä.. 

 

Hei hei Pikkuinen, hyvää taivasmatkaa.

 

Kaikkia meitä ei ole luotu äideiksi.

 

Olisihan se pitänyt tietää.