Huomen aamulla on vuosi siitä, kun tein positiivisen raskaustestin. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisimme reilun 3 kuukauden ikäisen pikkukaverin vanhempia..mutta ei. 

Olemme.. syyskuun 4. päivä lapsettomuustutkimuksiin menevä pariskunta. Ei ole meille toista mahdollisuutta annettu tulla vanhemmpiksi ilman apuja.

Kesäkuun loppupuolella kävimme uudelleen Perhesuunnittelussa ja saimme sieltä heti lähetteen Naistenklinikalle. Lääkäri oli eri kuin aiemmin ja ihmetteli kovasti aiemman käskyjä mennä vielä kotiin lojumaan.. harmittaa, koska olisimme päässeet tässäkin asiassa varmasti eteenpäin jo aiemmin... Mutta ainakin nyt pääsemme sitten, syykuussa. Joskin siinä menee ainakin syys-, loka-, marras- ja ties vaikka joulukuukin kun ne tutkii..ja hutkii... Yritän ajatella positiivisesti: pääsemme sentään eteenpäin.. ja ehkä minusta vielä äiti saadaan ennenkuin täytän 34... tai edes ennen kuin olen 35... 

Ja samalla se tieto, että tutkivat pian aiheuttaa toisenlaisia huolia: mitä jos mitään vikaa ei ole eikä mitkään hoidot auta, tai jos vikaa on, muttei sitä voida parantaa? Tai siihen ei ole olemassa apuja? Eniten pelkään, etten kykene saamaan biologisia lapsia ollenkaan. Että munasoluni ovat kertakaikkiaan hedelmöittymiskyvyttömiä. Tai kyvyttömiä jakaantumaan normaalisti.. mitä kaikkea niissä nyt voikaan mennä pieleen?? Kaikki? Välillä mietin, että olen itsekin niin geeni vikainen, ettei ole ihme, että lunto tappelee tälläisen lisääntymistä vastaan. 

Ja ympärillä ihmiset vain lisääntyvät kuin citykanit... ja palstoillakin on pääosin vain sellaisia, jotka on raskaana heti muutaman kierron jälkeen... En ole katkera, en kateellinen: en vain ymmärrä miksi se on toisille niin helppoa ja toisille niin vaikeaa, liki mahdotonta?

Mutta näin täällä... same old merda... kp on 13.. geleitä kiskonut kp1 saakka...  ovista en tikuttele, se taas tulee tuossa n. viikon sisään... Varmasti jatkamme harjoituksia - onneksi se sentään on kivaa, muuten ei sitäkään viittis...