Tänään tulee täyteen 15 viikkoa. Ja alkaa kuudestoista viikko. Tuntuu ihan uskomattomalta, että olen edelleen raskaana. Pelkoa siitä, etten olisi, on enemmän kuin laki sallii. Kaikki pelko ja ahdistus nostaa taas päätään.. Eilen viimeksi soitin Jorviin ja kysyin pitäisikö tulla näytille, kun alavatsalla on kipuja ja painontunnetta - ettei olisi jokin tulehdus.. Kätilö luurin toisessa päässä sitten kyseli miltä tuntuu ja missä ja kauanko on jatkunut, onko vuotoa, onko kuumetta... ja sanoi sitten, ettei hän nyt mitenkään päin löydä tästä muuta kuin normaaleja raskauteen liittyviä oireita ja kipuja... Mitä tein minä? Aloin itkemään. Ja sitten itkin varmaan puoli tuntia sille kätilölle puhelimessa siten miten rankkaa tää on, kun kaikki pelottaa ja on uutta ja en osaa suhtautua mihinkään rennosti.. pelkään koko ajan, että menetän vauvan.

Jotenkin tuntuu, että vajoan johonkin kuoppaan... päivä päivältä syvemmälle.

Olen jokusen kerran saanut kuulla, että nauti nyt, raskaus on elämäsi ihaninta aikaa.. Minä uskallan olla erimieltä. Raskaus on elämäni pelottavinta aikaa, jossa kaikki kontrolli omaan kehooni ja siinä tapahtuviin muutoksiin on poissa ulottuviltani. Tai varsinkin siihen, että siellä sisällä syvällä kasvaa pieni vauvani, jonka hyvinvointi on mun kehon vastuulla... ja en pysty vaikuttamaan siihen mitenkään. Risti kädet ja rukoile parasta?

Hirveän vähän tunnutaan puhuvan siitä, miten vaikeaa raskausaika voi olla. Henkisesti varsinkin. Ja varsinkin, kun on vielä tälläinen vajaa, puolinainen, jo valmiiksi maailman murjoma yksilö. Kun maailma on jo valmiiksi pelottava ja hämmentävä. Kun tuntuu sille, että on ihan yksin itsensä kanssa.

On palstoja, netti pullollaan, mene ja keskustele. Mutta niissä pitäisi olla sensurointi mahdollisuus kaikelle pahalle. Mä en enää pysty käymään paikoissa joissa kävin yritysaikana ja vielä alkuraskaudessakin, koska niistä imemäni tieto ja kokemukset ovat vain negatiivisia, uusia mahdollisia asioita jotka voivat mennä pieleen, uusia pelkoja, kauhuja. Ja silti haluaisin vertaistukea. 

Ja lisäksi suurin osa paikoista joissa olin, on lapsettomuus palstoja/yhteisöjä.. ja nyt en enää koe kuuluvani sinne, tunnen syyllisyyttä omasta raskaudestani, tunnen syyllisyyttä, että raskauduinkin luomuna, että "pääsin helpolla". Kaikki lapsettomuudesta kärsimäni vuodet ovat kuin pois pyyhittyjä nyt - mukamas. Ja mun pitäisi olla vain LOPUTTOMAN kiitollinen siitä, mitä mulla nyt on ja nauttianauttianauttia, olla onnellinen.. Kaikki tuntemani negatiivisuus ja pelot ovat vain yksi iso syy lisää tuntea syyllisyyttä. Olisiko tämä lapsi pitänyt mennä jollekin muulle, joka olisi osannut olla iloinen ja onnellinen, kaikesta ja koko ajan? 

Ja sitten on ne odottaja palstat.. samana kuukautena synnyttävät.. samaa matkaa kulkevat.. sielläkin törmää hirveän surullisiin, pelottaviin uutisiin... ja pahinta on, etten tunne kuuluvani niihinkään ryhmiin. Olen monen kanssa ihan eri tilanteessa, odottanut tätä pitkään, kun yllättävän moni on onnistunut raskautumaan muutamassa kierrossa.. jotenkin omat pelot ja ajatukset on vääränlaisia niihin porukoihin: niin monet ovat iloisia ja uskovat, luottavat kaiken menevän hyvin... varsinkin, jos kyseessä ei ole edes se esikoinen.. Tunnen itseni ja ajatukseni ääliöksi. Ja tunnen syyllisyyttä siitä, miksen ole niinkuin ne muut...

Ensi viikolla on neuvola, jossa aion pyytää lähetettä psykologille. Mä en jaksa tätä oloa, pelkoja ja ahdistusta yksin enää. Mä makasin tänä aamuna vielä 10 aikaan sängyssä ja mietin, onko mulla mitään syytä nousta ylös? Pimeässä itkin tyynyihini takertuneena sitä, miten mun mielessä edes voi käydä tälläiset mietteen, kun että olisimpa kuollut, ettei tarttisi yrittää jaksaa enää. Nousta ylös, peseytyä, pukea, syödä, tehdä kaikki asiat mitä kuuluu, syödä.. syödä... tehdä tehdä tehdä... ja sitten taas mennä nukkumaan. Ja aloittaa taas alusta. Uudelleen ja uudelleen. 

Asiat joista ennen olin niin tarkka ovat ihan samantekeviä. Ennen olin tarkka siitä, että koti on siisti koko ajan, nyt en jaksa.. sammutan valoja sitä mukaan kun näen pölyä. Tiskit saa olla, otan aina vain sen vanhan juomalasini. Ei tartte tehdä ruokaa, kun ei ole tilaa, eikä astioita. Roskat seisoo liian pitkään odottamassa ulos kuskausta. Pyykkikorin kansi ei mahdu enää kiinni siinä kohtaa, kun alan vasta pestä pyykkiä. Ja minä? Ennen olin tarkka ulos lähtiessä, että olen pukeutunut ja yleensä myös meikannut.. hiuksissa ei ollut juurikasvua viikko, kuukausi tolkulla ja kasvotkin kävin huollattamassa tasaisin väliajoin. Ennen en olisi mennyt kauppaan sen näköisenä kun nyt voin mennä. Tunnen itseni rumaksi ja lihavaksi. Hiuksissa on juurikasvu, ei sitä voi värjätä, ettei vauva saa myrkkyjä. Ja ne ovat koko ajan rasvaiset. Ennen näpytön ihoni on rumien näppyjen peitossa. Olen turvoksissa ja keskivartalon muoto muuttuu, vatsa näyttää työntyvän eteen ja selkä sisään. Kynsilakkakin kynsissä vaihtoi väriä itsestään kauniista vaaleasta ruman kellertäväksi - kuin olisin polttanut tupakkaa aski kaupalla joka päivä.. nikotinistin sormet. Naamakin on kelmeä, olen kalpea ja silmät on mustissa rinkuloissaan jossain syvällä.. Miksi tän näköisenä edes viitsisi mennä ulos?

Eikä avokki lähde edes kävelylle mun kanssa. Lupaa, lupaa ja lupaa, muttei koskaan lähde. Ja yksin on ikävä mennä. 

Ja mä en jaksaisi ajatella mitään muuttoa. Inhoan uutta kämppää jo valmiiksi, inhoan sitä, että mun turvapaikka viedään multa pois ja mut sysätään uuteen paikkaan.. ja kaikki on ihan sekaisin siellä. Enjaksaedesajatellasitäkaikkea!!!!!!

Millä saan itseni ylös? Sillä, että kuuntelen pientä viatonta vauvaa kohtukehdossaan ja tiedän, että jos en pidä itsestäni huolta, vaikuttaa se myös häneen. Äidin rakkaaseen. Hänen sydämensä vahva jumputus oli tänäänkin syy nousta ylös. En itseni takia, mutta hänen takiaan. 

Ja tunnen syyllisyyttä, koska olen tälläinen. Mun pitäisi nauttia, erityisesti kaikkien näiden vuosien jälkeen... mun pitäisi olla onnellinen, odottaa innokkaana, nauttia kaikesta tästä... nautin siitä ajatuksesta, että saan toivottavasti vauvan syliini kun aika on oikea. mutten muuten... osaa, pysty. Tekeekö se minusta virallisesti Viallisen äidin? Ja sairastuuko vauvani minun takiani? Koska olen ahdistunut ja hermostunut ja masentunut? Tuleeko vauvastanikin viallinen, minun takiani? Kuuluisiko tälläisen vajaan edes saada lapsia, koska en pysty tarjoamaan lapselleni edes hyvää raskaus aikaa??