Kohta vietetään jo tytön 3 kk päivää...

Vauva on ihana, ja tähän saakka ollut klassinen tapaus ns. helposta lapsesta. Ne alkuviikkojen huudot meni menojaan ja tyllerö on hyväntuulinen 90% ajastaan ja nukkuu ja syö hyvin, omaa selkeän rytmin ja rakastaa rutiineita, joita olen hänelle luonut... Hän ei kärsi ihoongelmista, ei mahaongelmista..odotan koko ajan kauhulla, koska tää muuttuu.... Ei edes se rota rokote tuonut meille ongelmia..Onneksi! Hän on myös aivan ihana persoona: ja osaa jo paljon asioita. Tarttuu leluihin, vie ne suuhun.. osaa huitoa pois pullon suusta ja tutin.. osaa vaatia huomiota, osaa kertoa väsymyksestään.. vastaa hymyyn ja nauruun, juttelee! Aaamut alkaa niin ihanasti, kun vierellä kujertelee pieni kaunis prinsessa...

Neiti tasan 2 kk 8.6.15 - aamu hymy  59,5 cm / 5410g.


Ongelmia on sitten muilla alueilla... mm. parisuhteessa olisi edelleen parantamisen varaa big time. Ja siinä, miten kotityöt-lastenhoito jakaantuu... Mä en kaipaa tuntikausia omaa aikaa päivittäin, en halua olla erossa mun pikku akasta pitkiä aikoja, mutta olisi se kiva että joka päivä saisi edes sen ********** tunnin vain ITSELLEEN. Että saisi vaikka vain istua ja tuijottaa villakoiria vessan nurkassa! Mua niin korpeaa se, että mä teen tän kaiken pääosin yksin. 98% ajasta lapsi on mun kanssa. Ja jos imettäisin, niin se olisi ymmärrettävämpää, mutta kun en. Ja sitten kun on tapeeksi kauan suoraan sanottuna yksinhuioltajan roolissa niin mulla alkaa kasvaa vitutuskäyrä ihan megalomaanisiin korkeuksiin!

Ja sitten pitäisi hoitaa parisuhdetta... no.. rehellisesti sanottuna, eipä kiinnosta hirveästi.. mä haluan nukkua, kun menen nukkumaan - koska tiedän, että joudun heräämään X aikaan. Ja muutenkin kaikki kaksin tapahtuva aikuisten elämä... no, vauva ON läsnä koko ajan, ja mä en osaa rentoutua.. Yritystä on, mutta lopputulos on omalta osaltani laimeaa... ehkä se joskus korjaantuu.. ja korjaantuisi nopeammin, jos mies tajuaisi ihan itse ja vapaaehtoisesti ottaa enemmän vastuuta ja antaa mulle omaa aikaa... vois alkaa senkin kanssa läheisyys kiinnostaa, kun en olisi 24/7 kiinni toisessa ihmisessä. 

Nimiäisiäkään ei olla lapselle saatu pidettyä - hyppäys kukkaruukusta multapurkkiin... nimi on jo, ja se on ilmoitettu maistraattiin... ehkä sitten elokuussa saamme aikaiseksi juhlat, tai pikemminkin saamme ihmiset paikalle samaan aikaan... Omien vanhempieni kanssa tapaamisten sopiminen on vaikeampaa kuin päästä tapaamaan pressaa kello viiden teen merkeissä. Piru vieköön, audienssejä pitäisi kai varata! Olen hieman katkera aiheesta....... mutta se siitä.

Olen aikalailla huonolla tuulella muutenkin..... hieman se ja tää ja toi ottaa päähän...ja kaikki muu sen ohella.

Niin ja oltuani 10 kk polttamatta... poltan jälleen.. sen yöröökin..vähintään.. Mm. siksi, että huolimatta kaikista lupauksisaan mies ei ole lopettanut röökäämistaan.. ja kun hermot on kireällä niin se tuntuu luvalliselle lohdukkeelle ja helpotukselle... Illalla.. se on SE MUN HETKI - lapsi jo nukkuu ja itse kerkeän hetken hengähtää... Inhoan melkein itseäni, että näin teen, mutta aikansa kaikelle. Lapsen lähellä en polta, enkä mene hänen lähelleen poltettuani. Siinä menee mun raja. Itseäni saan saastuttaa - en lastani. Ja iltaisin on ainoat hetket, kun tiedän, ettei tartte mennä vierelle..

Harmittaa, kun en kerkeä enää kirjoitella blogiani.. ja olen monesti miettinyt, että lopetan.. mutta en halua: tää matka on ollut pitkä kulkea ja kuljen sitä edelleen: lapsi on rinnallani, mutta lapsettomuuden tuska kulkee vieressä kuiskien menettämisestä ja muistuttaen siitä, miten pahalle musta tuntui niin monta vuotta.. ja samalla se kihertää syyllistävällä sävyllään niinä hetkinä kun En Jaksa - syyllistää, että itsepä lapsen olet halunnut, et olisi sitä ansainnut näemmä, kun olet turhautunut ja tuskissasi... Niimoä niin: Äitiys ei ole tehnyt minusta superihmistä.. 

En tiedä, mitä kirjoittaisin... enempää.. tässä siis kai kaikki mitä mulla oli sanottavaa..