perjantai, 24. heinäkuu 2015

Äitiys, rakkaus, tuska ja taival, ihanuus ja vihaisuus.

Vauvani on jo 3,5 kk. Uskomatonta minne tämä aika menee? Pysäyttäkää se, HETI! Nyt heti, samantien, joko se on pysäytetty???? Ja samalla: voi kun tämä aika menisi pian, pian, jotta pienokaiseni oppisi lisää, kasvaisi, kehittyisi... 

Äitiys on ollut täynnä yllätyksiä: hyviä ja huonoja. Olen sekä itkenyt menetettyä itsenäisyyttäni, että saamaani luojan lahjaa, onnea ja tätä rakkauden määrää. Olen kironnut mieheni alimpaan mahdolliseen ja ylistänyt korkeuksiin. Olen kokenut huonommuutta äitinä, epäonnistumista, surua... iloa, onnea ja oniitumisia. Olen tuntenut olevani paskamutsi, ja tuntenut olevani maailman paras omalle lapselleni. 

Matka, jota kuljen on rakas ja raskas. En osaa sanoiksi kuvata tätä.

Viimeksi koin masennuksen tunteita, kiukkua, vihaa, turhautumista... koen niitä edelleen, mutta olen oppinut hyväksymään ne - hyväksymään itseni, tälläisenä, itsenäni, omanlaisenani. Tiedän, ettei kukaan rakasta lastani niin paljon kuin minä - kukaan toinen nainen ainakaan. Ja tiedän, että vaikka ehkä lapseni voisi saada paremmankin äidin, uskon, että hän valitsisi silti Minut. Hymy, jonka prinsessani minut nähdessään, vaikka vain muutaman hetken erossa olon jälkeen - kipaisin vessassa! - kertoo enemmän kuin tuhat miljoonaa sanaa. Se hymy kertoo Äiti, rakastan!

Parisuhde... mielenkiitoinen asia.. välillä mietin, että ulkoruokintaan kaikki kaksilahkeiset joutas..ja sitten toisaalta: kun miehesi tulee, halaa ja suukottaa ja sanoo, että on Onnellinen että sai lapsen juuri MINUN kanssani, koska olen hyvä äiti... no, sillä saa paljon anteeksi likaisia sukkia makuuhuoneen lattialla ja kahvikuppeja työpöydällä...

Olen oppimassa olemaan Omanlaiseni äiti. Äiti, joka rakastaa, suukottaa, sylittää, silittää..hellii ja lellii... on läsnä, lohduttaa, ottaa mukaan toimintoihin... ja äiti, joka vaatii lapseltaan myös kykyä olla itsekseen. Opettelun kautta, hiljalleen. 

Aamuisin, kun katson nukkuvaa lastani joka hiljalleen heräilee..lastani, joka silmät avattuaan leviää leveään hymyyn nähtyään minut. Katson ripsiä lepäämässä pyöreillä poskilla, pieniä huulia jotka mutristelee alkavan nälän takia.. pieniä kätösiä, joiden pikkuruiset sormet hapuilee kättäni, jotka puristuvat sormeni ympärille kuin sanoen: Äiti, pidä musta kiinni! Aamuisin... rakastun uudelleen ja uudeleen. 

Pieni tyttäremme on myös saanut nimen.. hän on Amanda Janni Sophie. Rakastettava Janni Viisaus. Rakastettava ennenkaikkea. Täydellinen nimi täydelliselle prinsessalle.

On hassua kuinka ihmiset ihailee pientä neitiämme. Sama se missä olemme, tulee ihmiset ihailemaan hänen suloisuuttaan, peikkotytön hiuksia ja isoa leveää hymyä. Samalla tunnen ylpeyttä mutta myös mietin, että vähempikin huomio riittäisi.. Mutta niin on neiti äitiinsä tullut sosiaalisuuden suhteen: rakastaa kun ympärillä hälisee mukavasti -eilen viimeksi viihdytti vaunullista junakansaa juttelullaan! 

Yhtä kaikki, arki sujuu pääosin hyvin..rakas kasvaa kovasti, oli viime neuvola käynnilla 3 kk ja viikon iässä 63 cm pitkä ja 6340g. Päänympärys oli 40 cm. Sai ekat piikki rokotteet ja rotan kakkososuuden - hieman piikit itketti ja kuumeenikin illalla nosti, mutta hienosti meni. Pari päivää oli kylä erittäin kiukkuinen, mutta sitten palautui omaksi aurinkoiseksi itsekseen. 

Kuukauden päästä alamme sose puuhiin! Ja kovasti harjoittelemme kääntymistä. Vatsalta selälleen menee jo hienosti, selältä kyljelleen aika hyvin, mutta vatsalleen saakka ei vielä pääse. Vaatteissa olemme koossa 68 pääasiassa, jotkut 62 menee vielä... ja jo 74 koko haalin. Vauveli on pitkä ja suht hoikka. Hän on myös hyvä uninen - nukkuu öisin 10-12 tuntia, syö välillä kerran, välillä kaksi. Lisäksi nukkuu päikkäreitä useammat päivässä, niiden kesto on kyllä lyhentynyt 20-40 minuuttiin, joskus saattaa tosin nukkua tuntejakin... riippuu mitä tehdään ja missä. 

Tässä vielä pari kuvaa rakkaasta:

Amanda 3kk 1vko ja 6vrk

11745590_10152919368026175_5605930273297



Me tytyn kanssa

2015-07-08%2015.08.32.jpg

Hymytyttöni mun!
2015-07-01%2018.22.55.jpg

tiistai, 23. kesäkuu 2015

Minne tää aika menee...?

 

Kohta vietetään jo tytön 3 kk päivää...

Vauva on ihana, ja tähän saakka ollut klassinen tapaus ns. helposta lapsesta. Ne alkuviikkojen huudot meni menojaan ja tyllerö on hyväntuulinen 90% ajastaan ja nukkuu ja syö hyvin, omaa selkeän rytmin ja rakastaa rutiineita, joita olen hänelle luonut... Hän ei kärsi ihoongelmista, ei mahaongelmista..odotan koko ajan kauhulla, koska tää muuttuu.... Ei edes se rota rokote tuonut meille ongelmia..Onneksi! Hän on myös aivan ihana persoona: ja osaa jo paljon asioita. Tarttuu leluihin, vie ne suuhun.. osaa huitoa pois pullon suusta ja tutin.. osaa vaatia huomiota, osaa kertoa väsymyksestään.. vastaa hymyyn ja nauruun, juttelee! Aaamut alkaa niin ihanasti, kun vierellä kujertelee pieni kaunis prinsessa...

Neiti tasan 2 kk 8.6.15 - aamu hymy s045.gif 59,5 cm / 5410g.
2015-06-08%2010.03.31.jpg

Ongelmia on sitten muilla alueilla... mm. parisuhteessa olisi edelleen parantamisen varaa big time. Ja siinä, miten kotityöt-lastenhoito jakaantuu... Mä en kaipaa tuntikausia omaa aikaa päivittäin, en halua olla erossa mun pikku akasta pitkiä aikoja, mutta olisi se kiva että joka päivä saisi edes sen ********** tunnin vain ITSELLEEN. Että saisi vaikka vain istua ja tuijottaa villakoiria vessan nurkassa! Mua niin korpeaa se, että mä teen tän kaiken pääosin yksin. 98% ajasta lapsi on mun kanssa. Ja jos imettäisin, niin se olisi ymmärrettävämpää, mutta kun en. Ja sitten kun on tapeeksi kauan suoraan sanottuna yksinhuioltajan roolissa niin mulla alkaa kasvaa vitutuskäyrä ihan megalomaanisiin korkeuksiin!

Ja sitten pitäisi hoitaa parisuhdetta... no.. rehellisesti sanottuna, eipä kiinnosta hirveästi.. mä haluan nukkua, kun menen nukkumaan - koska tiedän, että joudun heräämään X aikaan. Ja muutenkin kaikki kaksin tapahtuva aikuisten elämä... no, vauva ON läsnä koko ajan, ja mä en osaa rentoutua.. Yritystä on, mutta lopputulos on omalta osaltani laimeaa... ehkä se joskus korjaantuu.. ja korjaantuisi nopeammin, jos mies tajuaisi ihan itse ja vapaaehtoisesti ottaa enemmän vastuuta ja antaa mulle omaa aikaa... vois alkaa senkin kanssa läheisyys kiinnostaa, kun en olisi 24/7 kiinni toisessa ihmisessä. 

Nimiäisiäkään ei olla lapselle saatu pidettyä - hyppäys kukkaruukusta multapurkkiin... nimi on jo, ja se on ilmoitettu maistraattiin... ehkä sitten elokuussa saamme aikaiseksi juhlat, tai pikemminkin saamme ihmiset paikalle samaan aikaan... Omien vanhempieni kanssa tapaamisten sopiminen on vaikeampaa kuin päästä tapaamaan pressaa kello viiden teen merkeissä. Piru vieköön, audienssejä pitäisi kai varata! Olen hieman katkera aiheesta....... mutta se siitä.

Olen aikalailla huonolla tuulella muutenkin..... hieman se ja tää ja toi ottaa päähän...ja kaikki muu sen ohella.

Niin ja oltuani 10 kk polttamatta... poltan jälleen.. sen yöröökin..vähintään.. Mm. siksi, että huolimatta kaikista lupauksisaan mies ei ole lopettanut röökäämistaan.. ja kun hermot on kireällä niin se tuntuu luvalliselle lohdukkeelle ja helpotukselle... Illalla.. se on SE MUN HETKI - lapsi jo nukkuu ja itse kerkeän hetken hengähtää... Inhoan melkein itseäni, että näin teen, mutta aikansa kaikelle. Lapsen lähellä en polta, enkä mene hänen lähelleen poltettuani. Siinä menee mun raja. Itseäni saan saastuttaa - en lastani. Ja iltaisin on ainoat hetket, kun tiedän, ettei tartte mennä vierelle..

Harmittaa, kun en kerkeä enää kirjoitella blogiani.. ja olen monesti miettinyt, että lopetan.. mutta en halua: tää matka on ollut pitkä kulkea ja kuljen sitä edelleen: lapsi on rinnallani, mutta lapsettomuuden tuska kulkee vieressä kuiskien menettämisestä ja muistuttaen siitä, miten pahalle musta tuntui niin monta vuotta.. ja samalla se kihertää syyllistävällä sävyllään niinä hetkinä kun En Jaksa - syyllistää, että itsepä lapsen olet halunnut, et olisi sitä ansainnut näemmä, kun olet turhautunut ja tuskissasi... Niimoä niin: Äitiys ei ole tehnyt minusta superihmistä.. 

En tiedä, mitä kirjoittaisin... enempää.. tässä siis kai kaikki mitä mulla oli sanottavaa..

maanantai, 25. toukokuu 2015

Hukassa.

Kun vauva tuli ovesta, lensi parisuhde ikkunasta...

 

Sille se tuntuu nykyisin. Koko ajan kireä, jäätävä ilmapiiri. Kukaan ei jaksa mitään, ketään, toisiaan. En jaksaisi edes itseäni. Ja sitten pitäisi leikkiä olevansa Hyvä äiti. 

En ole. En hyvä äiti, en hyvä puoliso, en hyvä mitään. 

En jaksaisi mitään. Vauva vie kaiken energian mitä mulla on, ja kaikki muu tuntuu velvollisuudelle, pakolle, ahdistavalle. Ja jos ne jättää tekemättä, ahdistaa vielä lisää. Aamu alkoi paniikkikohtauksella johon otin puolikkaan rauhoittavan... että saisin edes hetken syvää unta. Puoli 11 makasin edelleen sängyssä, vauva jokelteli vieressä ja mä vain mietin, että kuolisimpa pois. 

Mietin, että haen omaa asuntoa. Pois täältä, pois kaikesta. Yksin saisin olla kuka olen, tehdä asiat kuten tekisin.. ei tarvitsisi jaksaa kuin itseään. Vauva? 

Vauvan olisi parempi, jos sillä olisi kunnon perhe. Joku tasapainoinen ihminen äidiksi. Joku aidosti hänestä kiinnostunut isäksi. Jotkut toiset, jptkut paremmat ihmiset. 

Yritin aloittaa kirjoittamaan kirjettä lapselleni. Mä en pysty siihen. En osaa sanoa mitään, mikä olisi iloista. Onnellista. 

Mä en nauti enää mistään tässä elämässä. 

Kun vauva nukkuu odotan, että se herää. Kun se on heriellä, toivon että se nukkuisi. Öisin makaan valveilla ja kuuntelen, joko mua tarvitaan. Pelkään sitä hetkeä. Ja joskus öisin kun pidän pientä sylissäni syömässä katselen hänen kauniita kasvojaan ja kihartuvia hentoisia hiuksia ja mietin, että minne tää kaikki rakkaus mahtuisi, jos se otettaisiin musta ulos.

Rakastan lasta niin, että mietin, että hänen olisi parempi jossain muualla. 

 

Me ei pystytä puhumaan, ollaan ihan umpikujassa. Mulla on piikit pystyssä kuin siilillä, kaikki on syyllistävää, moitetta. Itse en osaa sanoa mitään hyvää. En halua, että toinen koskee edes.. Inhoan itseäni, inhoan toista, inhoan koko elämää nykyisin. 

Niin pitkän ajan jälkeen, niin monen pettymysitkun jälkeen.. vuosien odotus... toive.. Olla äiti, saada lapsi... Ja nyt, se kaikki tuntuu... Näin ei olisi pitänyt käydä. Ei musta ole tähän sittenkään. Jos kuolisin huomenna, uskon, että lapseni saisi paremman elämän, kuin mitä minä pystyn tarjoamaan.. 

perjantai, 8. toukokuu 2015

Vauva arkea

Kamalan ihanaa, vai ihanan KAMALAA??? 

Tunnustan: olen loppu, puhki, halki. Rätti väsynyt, uupunut ja osittain masentunut. Rakastan tuota ipanaa, niin paljon että maailma ei riitä, mutta on tämä rankkaa. Mitään muuta en odottanutkaan, en, mutten ehkä tätäkään... Mitä? En tiedä.

Vauva...

Sanoinko, että paino laski sairaalassa 9,3%? Saimme lisämaito ohjeet. Minä en ole lypsylehmä, en mikään maitobaari.. olen puolitissi, osittain toimiva.. kokeiltu sitä ja tätä, myös lääkkeet, mutta ei.. maitoa ei tule lapsen tarpeisiin, vaan omp tu kasvanut korvikkeillakin. Ekaan Pova punnitukseen ma 13.4 vauvan paino ei ollut noussut grammaakaan... saimme ohjeet antaa lisää maitoa pullosta.. ke uusi punnitus, ja 15.4 painoa olikin tullut sitten noin sata grammaa lisää.. Paino oli 3520g. Seuraavana oli neuvola kotona ja painoa oli  3650g ja 28.4 neiti oli 55cm (+2cm syntymään) 4060g (+320g syntymään) ja pipo 35cm (+1,5cm). Neiti siis kasvaa ja kehittyy.

 

Ja nyt, kun olemme kuukauden ikäisiä.... olemme saaneet iltakoliikin... voi kiesus mä sanon... pahinta mahdollista laatua tämä EI OLE mutta kurjaa yhtä kaikki.. ikävää, kun oma lapsi itkee pää punaisena ja hikisenä, vääntää kipuisena.. ja mikään ei auta, kun itsekin jo itket... Kokeilussa ollut Colic dropsit, jätin ne pois öljyntakia, samasta syystä kuin meidän lapsi ei saa vielä d-vitamiinia.. sekin aloitettiin, mutta lopetettiin - siirrän sitä vielä hetken.. käytössä on ollut myös cuplaton, mutta päätin, että sekin nyt saa jäädä, koska luin, että voi lisätä vauvan umetusta - meillä sekin ollut vaivana, johon saatu mallasuutetta.. eli jospas hommat hoitaisi itsejään pois toinen toisensa tieltä..

Korvikkeena meillä on Arlan Little baby organic, tuuti1 toimi myös, Nan sai aikaan helvetin.. ja jokin jauhe, jonka nimeä en nyt muista oli mautonta laihaa litkua... vauvaakin inhotti..

 

Haluaisin hirveästi kirjoitella enemmän, synnytyskin on puimatta.. lyhykäisyydessään toki on helppo sanoa, että se meni erinomaisen hyvin. Mutta...

 

Olen väääääsynyt. Vauva on vihdoin unilla. On Se hetki päivästä, kun on Omaa aikaa.. se on ollut todella kortilla siitä, kun mies lähti isyyslomalta takaisin töihin... silloin iski myös päälle yksinäisyys.. jäätävä sellainen... jumi ja ...kaikki...

 

 

Paitsi nyt vauva heräsi... voi..luoja... Onneksi mies tuli jo töist kotiin... 

tiistai, 21. huhtikuu 2015

Laskettu aika tuli ja meni...

Mutta vauvakin on jo täällä.. hän on tänään jo 13 päivää vanha. 8.4.  38+4 aamuyöllä heräsin siihen, että alkaa tapahtumaan ja iltapäivällä kello 15.52 pieni tyttäremme syntyi tähän maailmaan helpon ja hyvin menneen synnytyksen päätteeksi. Siitä tarkemmin lisää..  Hän oli 53 cm pitkä ja painoa löytyi 3740g. Pipo oli 33,5 senttinen. Mustikka simmut ja paljon silkkisen pehmeää hiusta... 

 

Viime päivityksen jälkeen vain elin ja odotin.. vauva puski itseään alas kovaa ja koko ajan, ja omat voimat oli aika finaalissa ja paheni vaan, kun sairastuin flunssaan.. kamalaan sellaiseen.. Koko pääsiäinen meni maatessa ja huonoissa oloissa..  pelkäsin, että lähtö laitokselle tulee, koska 2.4 kävin viimeisellä äitiyspoli käynnillä, jossa lääkäri totesi minun olevan 1-1,5 sormelle auki, kohdunkaulan kadonneen ja jäljellä oli enää paksu reuna.. enusti viikon sisään tapahtuvaa synnytystä ja helppoa sellaista, koska paikat oli niin kypsät...

Neuvolassakin kerkesin vielä käydä, 7.4 

Päivittelen kaiken vielä.. nyt kuulen pienen tytäreni kutsun.. hän on aivan ihana.. sekuntiakaan en antaisi pois, vaikka äitiys on yllättänyt myös kaikella negatiivisella tunne mylläkälläkin.. mutta niistäkin sitten lisää....

 

Tässä meidän rakas, viikon ja päivän vanhana. 

 

2015-04-16%2017.49.12.jpg