En tiedä mitä tää on, mutta oon ihan tajuttoman kiukkuinen koko ajan... oon niin vihainen, että itseänikin ahdistaa ja itkettää. Vastahan siitä on kolme viikkoa, mutta tuntuu, että ikuisuus. Ja kroppakin on alkanut todellakin elämään ihan omaa elämäänsä taas enkä mä oiken taida pysyä perässä..  Ja niin moni muuukin asia stressaa ja ahdistaa.. Ja samalla kun sitä toivoo, ettei niitä menkkoja enää taas tulekaan, niin yhtälailla mä pelkään ettei ne tuu. Että mitä jos koko kroppa onkin mennyt sekaisin - ja mua määräilee muutkin asiat kuin hormonit - tai että sitä olisi käynyt Ihme ja olisin uudelleen, me olisimme, raskaana.

Mitä se olisi? Mitä mä siitä ajattelen? On päiviä, jolloin mä toivon sitä ja päiviä, jolloin mä pelkään sitä ihan kuollakseni. On päiviä, jolloin musta tuntuu, että me ollaan taas raskaana ja päiviä, jolloin mä tiedän, ettei me olla. Päiviä, jolloin mun vaisto väittää, että Ihme on tapahtunut...ja päiviä, jolloin järki huutaa mulle naama punaisena, että ÄLÄ nainen hulluja puhu.

Hormonitoimintaa... sille tää tuntuu. Tai sitten mun kaksisuuntainen ja persoonallisuushäiriö ovat pahassa jamassa, mikä sekin voi.. ja onkin mahdollista. 

Luin eilen, kuinka nopeaan ihmiset ovat alkaneet uudelleen keskenmenon jälkeen yrittämään ja kuinka pian ihmisillä on käynyt plussamaisesti. Osalla uusi raskaus on alkanut heti, osalla mennyt kuukausia, osalla joopa vuosia. Mitä jos minäkin olen se vuosia-tapaus? Jotenkin vaikea suhtautua tähän asiaan. Olen alkanut miettimään todella paljon sitä, että kuinka paljon meillä olikaan puhdasta, uskomattoman hyvää tuuria kun raskaus sai alkunsa... ja kuinka paljon sitä on seuraavalla kerralla, ja onko sitä edes? 13- vuotta ja ei mitään. Ja nyt... onko edessä uudet 13- vuotta vai uudet kolme kuukautta? Yksi lääkäri kehotti odottamaan yhdet menkat väliin, yksi sairaanhoitaja sanoi samaa... neuvolasta sanottiin, että heti voi yrittää kun vuodot on ohi ja mieli parantunut (paraneeko se koskaan??) ja yksi lääkäri näytti kanssa vihreää valoa heti sen jälkeiselle ajalle, kun testi on negatiivinen. Testin herkkyys oli 10iu. Minulle se ei sano mitään muuta, kuin että herkkä se oli.

Sitten äärimmäisen pelottaviin ajatuksiin, häpeällisiin jopa....

Tunnen kamalaa syyllisyyttä, kun sanon näin, mutta ehkä meidän keskenmenollamme oli tarkoitus? Tarkoitus, että meidän pitäisi vielä olla hetki kaksin.. oppia tuntemaan toisiamme lisää, nauttia vapaudesta joka meillä vielä on, ehkä matkustella, ehkä nautiskella yhdessä ystävien kanssa, joilla ei ole vielä lapsia, siitä elämästä mitä se elämä ilman lapsia on.. Ilman tietynlaista vastuuta, tietynlaisin vapauden siivin? Vailla huolenhäivää muista kuin itsestämme ja toisistamme...? Ehkä tarkoitus oli, että minä saisin pääni kuntoon? Selviytyisin loppuun tämän vuoden myrskyistä, joita on riittänyt aivan liikaa yhdelle ihmiselle? Ehkä tarkoitus on, että ME emme saa lasta? Ehkä tarkoitus on, ettei mun ole vain tarkoitettu olevan äiti, koska siihen rooliin pääsemiseen pitäisi olla ...erilainen?

Ja samalla mä kaipaan lasta. Haluan lapsen. Haluan äidiksi. Haluan mun avokista tulevan isän. Haluan meistä PERHEEN.

Heittelee, pahasti... itkettää, surettaa, kiukuttaa... masentaa, ahdistaa, raivostuttaa....

Olen varpaillani kroppani suhteen ja samalla kuitenkin olen pyrkinyt koko asian unohtamaan, ja elämään sitä normaalia elämää, normaalin seksielämän kanssa... ilman mitään kynnyksiä... se toimii, kuin vesi.. enkä ole kertaakaan halunnut siksi, että ajattelisin, että Tehdäämpä ipanaa.. Ehei.. haluan, koska mun kulta on haluttava, ihana kumppani... mutta joskus jälkeenpäin, kun makaamme sylikkäin rauhoittuneina... en voi olla miettimättä, että olisiko se tapahtunut NYT....