Olen joutunut käymään lastenvaate osastoilla tässä - tai joutuminen kuulostaa väärälle, mutta sanotaan, että olen syyn takia ollut kyseisissä paikoissa... Kummitypykälleni kävin ostamassa synttärilahjaa.. ja samalla, joka ikisessä liikkeessä, mä harhauduin hypistelemään niitä pieniä bodyjä.. ja niitä pikkuruisia new born sukkia ja töppösiä... miten pieniä ja kauniita ne onkaan.. kuinka hellyttäviä.. ja kuinka kipeää ne tekeekään. 

Ja tunnen olevani tässä asiassa täysin yksin koko maailmassa.. Toki, minulla on lapsettomia kavereita - muttei aktiivisesti juuri yrittäviä tai asiansuhteen tavallaan jo periksi antaneet.. ja hirveä määrä kavereita, joilla ON jo lapsia - jotka ovat ehkä saaneet muksut pesasemalla miehen kalsarit.. ei kaikki, mutta niitäkin on... ja tuntuu oikeasti sille, etten pysty jakamaan tätä kenenkään kanssa. 

Ja voin kertoa, kipu on fyysistä. Ja henkistä. 

Avokki? On olemassa, muttei se ymmärrä yhtään. Äsken saimme aikaiseksi melkein riidan aiheesta: minä vain loukkaannuin niin paljon, etten pystynyt edes riitelemään. Jotain hänen laukomiaan typeriä, loukkaavia, ilkeitä kommentteja. Miten mun pitäs relata ja olla stressaamatta ja tehdä asialle jotain sen sijaan että ihmettelisin... Menisin yksityiselle heti, jos mulla olisi varaa siihen. Mutta ei ole, enkä usko, että julkiselta saan apua.. ne aina vaatii outoja asioita.. ja elokuussa oli se keskenmenotuulimuna miksi ne sitä loppujen lopuksi kutsuikaan... keskenmeno kai se loppujen opuksi oli, kun kohdussa näkyi ensin alkuraskauden materiaa.. en tiedä.. ja mitä sen on väliä.. enää. Se lääkäri sanoi silloin kättärillä, että huonoa tuuria olo vaan.. että jos se raskaus ei ala yrityksestä huolimatta vuoden sisään, niin sitten vois tutkailla... mulla vaan hajoaa pää. Olen kohta 33. Ja haluaisin lapsen. Ainakin sen yhden. Ainakin edes sen yhden. :( 

Kp11 mennään.... foolihapon määrä tuplattu... katsotaan... usko on loppu ja toivokin hiipuu... :(