Vauvani on jo 3,5 kk. Uskomatonta minne tämä aika menee? Pysäyttäkää se, HETI! Nyt heti, samantien, joko se on pysäytetty???? Ja samalla: voi kun tämä aika menisi pian, pian, jotta pienokaiseni oppisi lisää, kasvaisi, kehittyisi... 

Äitiys on ollut täynnä yllätyksiä: hyviä ja huonoja. Olen sekä itkenyt menetettyä itsenäisyyttäni, että saamaani luojan lahjaa, onnea ja tätä rakkauden määrää. Olen kironnut mieheni alimpaan mahdolliseen ja ylistänyt korkeuksiin. Olen kokenut huonommuutta äitinä, epäonnistumista, surua... iloa, onnea ja oniitumisia. Olen tuntenut olevani paskamutsi, ja tuntenut olevani maailman paras omalle lapselleni. 

Matka, jota kuljen on rakas ja raskas. En osaa sanoiksi kuvata tätä.

Viimeksi koin masennuksen tunteita, kiukkua, vihaa, turhautumista... koen niitä edelleen, mutta olen oppinut hyväksymään ne - hyväksymään itseni, tälläisenä, itsenäni, omanlaisenani. Tiedän, ettei kukaan rakasta lastani niin paljon kuin minä - kukaan toinen nainen ainakaan. Ja tiedän, että vaikka ehkä lapseni voisi saada paremmankin äidin, uskon, että hän valitsisi silti Minut. Hymy, jonka prinsessani minut nähdessään, vaikka vain muutaman hetken erossa olon jälkeen - kipaisin vessassa! - kertoo enemmän kuin tuhat miljoonaa sanaa. Se hymy kertoo Äiti, rakastan!

Parisuhde... mielenkiitoinen asia.. välillä mietin, että ulkoruokintaan kaikki kaksilahkeiset joutas..ja sitten toisaalta: kun miehesi tulee, halaa ja suukottaa ja sanoo, että on Onnellinen että sai lapsen juuri MINUN kanssani, koska olen hyvä äiti... no, sillä saa paljon anteeksi likaisia sukkia makuuhuoneen lattialla ja kahvikuppeja työpöydällä...

Olen oppimassa olemaan Omanlaiseni äiti. Äiti, joka rakastaa, suukottaa, sylittää, silittää..hellii ja lellii... on läsnä, lohduttaa, ottaa mukaan toimintoihin... ja äiti, joka vaatii lapseltaan myös kykyä olla itsekseen. Opettelun kautta, hiljalleen. 

Aamuisin, kun katson nukkuvaa lastani joka hiljalleen heräilee..lastani, joka silmät avattuaan leviää leveään hymyyn nähtyään minut. Katson ripsiä lepäämässä pyöreillä poskilla, pieniä huulia jotka mutristelee alkavan nälän takia.. pieniä kätösiä, joiden pikkuruiset sormet hapuilee kättäni, jotka puristuvat sormeni ympärille kuin sanoen: Äiti, pidä musta kiinni! Aamuisin... rakastun uudelleen ja uudeleen. 

Pieni tyttäremme on myös saanut nimen.. hän on Amanda Janni Sophie. Rakastettava Janni Viisaus. Rakastettava ennenkaikkea. Täydellinen nimi täydelliselle prinsessalle.

On hassua kuinka ihmiset ihailee pientä neitiämme. Sama se missä olemme, tulee ihmiset ihailemaan hänen suloisuuttaan, peikkotytön hiuksia ja isoa leveää hymyä. Samalla tunnen ylpeyttä mutta myös mietin, että vähempikin huomio riittäisi.. Mutta niin on neiti äitiinsä tullut sosiaalisuuden suhteen: rakastaa kun ympärillä hälisee mukavasti -eilen viimeksi viihdytti vaunullista junakansaa juttelullaan! 

Yhtä kaikki, arki sujuu pääosin hyvin..rakas kasvaa kovasti, oli viime neuvola käynnilla 3 kk ja viikon iässä 63 cm pitkä ja 6340g. Päänympärys oli 40 cm. Sai ekat piikki rokotteet ja rotan kakkososuuden - hieman piikit itketti ja kuumeenikin illalla nosti, mutta hienosti meni. Pari päivää oli kylä erittäin kiukkuinen, mutta sitten palautui omaksi aurinkoiseksi itsekseen. 

Kuukauden päästä alamme sose puuhiin! Ja kovasti harjoittelemme kääntymistä. Vatsalta selälleen menee jo hienosti, selältä kyljelleen aika hyvin, mutta vatsalleen saakka ei vielä pääse. Vaatteissa olemme koossa 68 pääasiassa, jotkut 62 menee vielä... ja jo 74 koko haalin. Vauveli on pitkä ja suht hoikka. Hän on myös hyvä uninen - nukkuu öisin 10-12 tuntia, syö välillä kerran, välillä kaksi. Lisäksi nukkuu päikkäreitä useammat päivässä, niiden kesto on kyllä lyhentynyt 20-40 minuuttiin, joskus saattaa tosin nukkua tuntejakin... riippuu mitä tehdään ja missä. 

Tässä vielä pari kuvaa rakkaasta:

Amanda 3kk 1vko ja 6vrk

11745590_10152919368026175_5605930273297



Me tytyn kanssa

2015-07-08%2015.08.32.jpg

Hymytyttöni mun!
2015-07-01%2018.22.55.jpg